Pimeän talven keskellä myös levylautaselle päätyy usein tummempaa soundia. Hyvä esimerkki tästä on Mark Laneganin kymmenen vuotta sitten julkaisema Bubblegum, joka on viime viikkoina soinut niin allekirjoittaneen kotona kuin kuulokkeissa kadulla kulkiessa.
Stoner rockin ystäville Lanegan on tullut parhaiten tutuksi Queens of the Stone Agesta, jolle mies on useasti lainannut rouheaa ääntään. Muutenkin Lanegan on soolotuotantonsa sijaan enemmänkin keskittynyt toisten artistien projekteihin, joten herran omat levyt ovat aina olleet odotettuja tapauksia.
Rujo Bubblegum eroaa selvästi Laneganin muusta huomattavasti folkahtavammasta tuotannosta (poikkeuksena vuonna 2012 julkaistu Blues Funeral). Se myös on ainakin omasta mielestäni rockbaritonin ehdottomasti paras albumi. Tämä näkyi myös parin vuoden takaisella Helsingin keikalla, joka vahvasti nojasi Bubblegumin materiaaliin.
Laneganin äänestä tulee aina mieleeni Helsingin keikka, jonka tyttöystävälleni täysin tuntematon Lanegan aloitti myös Bubblegumin avaavalla When Your Number Isn't Up -biisillä. Ensimmäisten sanojen jälkeen tyttöystävä kääntyi puoleeni aavistuksen haltioitunut "okei"-ilme kasvoillaan. Ei voinut muuta kuin kohauttaa hartioita. Jep, komea ääni.
Bubblegumin tarinat sijoittuvat yksinäisen kaupungin hämärille sivukujille, demoneja vastaan taistelevan nistin tunkkaiseen vuokraluukkuun ja herkkiin hetkiin, juuri ennen niiden väkivaltaista särkymistä. Harmaan sävyjä tummaan kokonaisuuteen lisäävät levyllä vierailevat artistit, muun muassa PJ Harvey, Josh Homme ja Nick Oliveri.
Laneganin ääni kantautui ensimmäistä kertaa korviini joskus 1990-luvulla, kun grunge on isoimmillaan ja mies lauloi genren kummisetiin kuuluvassa Screaming Trees'issa. Tuolloin bändi ei tehnyt suurempaa vaikutusta, mutta kun ensimmäisen kerran kuulin Methamphetamine Bluesin, olin myyty.
